Rosen-terapian jälkimainingeissa

Siitä on nyt jo reilu viikko, kun kävin Rosen-terapiassa. Olen kai halunnut rauhassa sulatella asioita ja tunteita, mitä hoitokäynti herätti, enkä siksi ole aikaisemmin siitä kirjoittanut (paitsi ihan vain itselleni, omaan henkilökohtaiseen päiväkirjaani).

Lyhyesti sanottuna: en ole ikinä kokenut mitään sellaista, mitä Rosen-terapiassa koin. Yritin mennä hyvin avoimin mielin hoitoon, mutta koko ajan takaraivossa jyskytti ajatus siitä, ettei tällainen terapia voi toimia. Enkä tiedä, onko se sinänsä terapiamielessä toiminutkaan - vielä. Uskon, että pari hoitokertaa lisää saa todellakin jotain muutosta aikaan.

Hieman pidemmästi sanottuna, tällaista oli Rosen-terapia:

Hoidon aluksi terapeutti kyseli hieman nykyisestä elämäntilanteestani ja siitä, miksi hakeuduin Rosen-terapiaan. Mietin hetken, mitä vastaisin, mutta sitten sanat alkoivat vain tulla. Kerroin, kuinka en pysty olemaan tyytyväinen elämääni, vaikka periaatteessa minulla onkin asiat hyvin. Kerroin siitä kauhesta tunteesta, että elämä lipuu ohitse, enkä osaa ottaa siitä kaikkea irti. Kerroin, että minusta tuntuu, että olen, mutten elä. Huomasin itse kyyneleiden pyrkivän silmiini kun sanoin nämä asiat, mutta luulin onnistuneeni nielemään ne. Myöhemmin huomasin tämän vääräksi luuloksi ja tajusin, että tältä terapeutilta ja tältä hoitomuodolta en yksinkertaisesti pysty salaamaan mitään enkä valehdella mistään. Hän kysyi myös, jännittikö minua tulla terapiaan. Vastasin rehellisesti että ei, mutta pelkään sitä, ettei hoito toimi minun kohdallani ja että kun käyn hoitopöydälle makaamaan, en tunnekaan yhtään mitään. Terapeutti naurahti ja totesi ”luota minuun, niin ei tule käymään - näen jo nyt, että olet todella tunteva ihminen”.

Lyhyen alkukeskustelun jälkeen riisuuduin alusvaatteisille ja terapeutti halusi katsoa normaalin seisoma-asentoni. Ensimmäinen havainto, minkä hän minusta teki, oli että seison polvet aivan lukossa. Seuraavaksi hän pisti merkille kovassa jännityksessä olevat ja ylöspäin nostamani hartiat.

Kun kävin hoitopöydälle makaamaan, pääni oli aivan tyhjä. En tiennyt mitä olisin ajatellut tai odottanut. Päätin vain olla ja antautua hoidon vietäväksi, jos se nyt sitten mihinkään veisi.

Terapeutti alkoi painella kehoani eri puolilta ja eri voimakkuuksilla. Hän neuvoi minua aluksi keskittymään vain kehooni, pelkkään fysiikkaan. Kuuntelemaan kehoa, tunnustelemaan missä kohdin tuntui kipua tai jotakin muita tuntemuksia. Keskitin ajatukseni aina siihen kohtaan, missä tunsin terapeutin kosketuksen ja mielessäni ei ollut mitään muita ajatuksia kuin aina se kohta kehosta, mihin hän kosketti. Mietin, että tätäkö tämä nyt sitten on - mitä hyötyä tästä minulle on, että mietin että ai kun tuohon lavan viereen sattuu. Pian kuitenkin huomasin, etten enää samalla tavalla tietoisesti miettinyt kehoani ja kosketettavia kohtia vaan aloin enemmän vain tuntemaan kosketuksen. Koko tietoisuuteni kehostani alkoi muuttua. Ensin aloin tuntea itseni jotenkin todella pieneksi, aivan kuin terapeutin kädet olisivat yhdellä kosketuksella pystyneet koskettamaan koko vartaloani. Tämän jälkeen aloin kadottaa tietoisuuden kehoni rajoista, enkä enää tiennyt koskettaako terapeutti selkääni keskeltä vai reunoilta, koska en yksinkertaisesti enää tiennyt, missä kehoni ääret ovat. Samalla terapeutin ääni tuntui siirtyvän johonkin muualle - tiesin sen kuuluvan aivan viereltäni, mutta en silti kuullut sitä sellaisena kuin vierestä kuuluva ääni pitäisi kuulua.

Kauaa ei tarvinnut pelätä sitä, etten tuntisi mitään tai ettei hoito minun kohdallani toimisi. En edes itse huomannut, miten pinnallisesti, hiljaa ja pienesti hengitin, ennen kuin terapeutti mainitsi asiasta. Hän totesi minun hengittävän niin huomaamattomasti, että voisin melkein esittää kuollutta - ja lisäsi sitten, että koko kehoni hengitystä myöten tukee sitä mitä itse sanoin aluksi, että tuntuu, etten elä. Yhtäkkiä tajusin hengitykseni kiihtyvän ja täysin hallitsemattoman itkunpurskahduksen pääsevän valloille. Itkin hetken, en pariakymmentä sekuntia kauempaa, minkä jälkeen hengitykseni rauhoittui ja muutenkin olo rentoutui. Itkunsekaisen naurun säestämänä ihmettelin ääneen, miten näin voi tapahtua. Terapeutti vastasi yhtä ihmetellen, että ”Ai miten, ai että alat itkemään? Johan sinä aloit tuossa tuolilla alkukeskustelun aikana itkemään”. Siinä vaiheessa tajusin, että tässä terapiassa en voisi valehdella. Kehoni paljastaisi minut kyllä.

Terapeutti jutteli niitä näitä, kyseli jotain elämästäni ja tuntemuksistani ja yhden tietyn sanan kohdalla, minkä hän sanoi, aloin aivan yllättäen itkeä. Sana oli sellainen, johon koin kiteytyvän aika paljon elämästäni ja siitä, mikä on aina varjostanut elämääni. Seurasi uusi hallitsematon itkukohtaus, minkä jälkeen hengitykseni syveni ja rauhoittui taas entisestään. Aloin myös tuntea, että osa yläselkäni lihasjännityksistä helpotti hieman.

Oli hetkiä, että meistä kumpikaan ei puhunut ja oli hetkiä, että kävimme keskustelua. Välillä myös vain toinen puhui ja toinen pelkästään kuunteli. Jotenkin päädyin kertomaan pimeän pelostani ja terapeutti alkoi kysellä siitä enemmän. Itse en huomannut mitään, mitä kehossani tapahtui, todennäköisesti siksi, että mieleni valtasi yhtäkkiä aikamoinen pakokauhu. Terapeutti kuitenkin huomasi muutokset, ilmeisesti lihasjännityksissä sekä hengityksessä, koska hän totesi ääneen ”mitä sinulle oikein on tapahtunut”. Jälleen itkunpuusta, vaikkei päässäni liikkunut ainuttakaan ajatusta eli en tiedä yhtään, mistä itku tuli. Pakokauhu tuli siitä, että pelästyin sitä, että voisin oikeasti muistaa jotakin sellaista, mistä vielä olin täysin tietämätön. Meinasin sanoa, että lopetetaan tähän, etten halua jatkaa, etten halua muistaa sitä, mikä ehkä mieleen on tulossa. Tunne siitä, etten halua tietää, oli todella vahva, samoin kuin tunne siitä, että jotakin muistettavaa on. Ilmeisesti uteliaisuus kuitenkin voitti ja annoin terapeutin jatkaa, mutta olo meni ohi eikä minkäänlaisia muistoja tai ajatuksia noussut mieleeni. Luulen, etten ollut vielä valmis kohtaamaan näitä asioita ja siksi keho esti muistoja nousemasta päähän. Jossakin lihasmuistissa asia kuitenkin on ja haluan sen sieltä esiin kaivaa.

Tunnin hoidon jälkeen olo oli todella omituinen. Ensireaktio terapeutin poistuttua huoneesta oli itkuun purskahtaminen, mutta itku oli lähinnä helpottunutta ja vapautunutta. Olin onnellinen ja huojentunut, koska pelkoni siitä, etten tuntisi hoidon aikana yhtään mitään, ei todellakaan ollut toteutunut. Olin iloinen siitä, että meillä synkkasi terapeutin kanssa ja pystyin jo heti ensimmäisellä käynnillä luottamaan häneen. Toisaalta olo oli myös hieman surullinen siitä, että hoidon aikana tajusin, kuinka paljon pahaa oloa sisääni on patoutunut. Surua voimakkaampaa oli kuitenkin toiveikkuus siitä, että hoidon myötä oloni tulisi parantumaan. Olo oli myös hyvin hämmentynyt. Hallitsemattomat itkunpuuskat olivat aluksi tuntuneet jotenkin noloilta, enkä usko, että koko ensimmäisen hoitokerran aikana uskalsin kunnolla antaa tunteille valtaa. Uskon ja toivon, että tullessamme tutummiksi terapeutin kanssa kaikki tällaiset estot jäävät pois, jolloin hoidosta saa varmasti paljon enemmän irti. Hämmentynyt myös siksi, että olin tuntenut sellaisia tunteita, mitä en ikinä olisi uskonut hoidosta seuraavan.

Lähtiessäni ajamaan terapeutin luota kohti omaa kotia huomasin hengittäväni eri tavalla kuin ennen. Hengitykseni oli rauhallisempaa ja syvempää ja koko rintakehän päältä tuntui jonkinlainen paino olevan pois. Samoin tuntui, että hartiani olivat vähän laskeutuneet enkä enää työntänyt olkapäitä eteenpäin koko ajan. Seuraavana aamuna en ollut viime aikojen tapaan ahdistunut heti herättyäni eikä töihin lähtökään tuntunut niin vaikealta, kuin muutamina edellisinä päivinä. Seuraavan päivän aikana jäin välillä kiinni itselleni siitä, että yritin taas työntää hartioita eteenpäin, mutta korjasin aina tietoisesti asentoani ja huomasin taas hengityksenkin syvenevän asennon muuttamisen myötä. Ylipäätään oloni oli paljon seesteisempi kuin pitkään aikaan.

Päivien kuluessa huomasin, etten enää muistanut niin usein korjata hartioiden asentoa ja hengitystä ja aiemmat ahdistuksen tunteet alkoivat palata eikä ylösnouseminen viikon päästä terapiasta enää ollutkaan taas niin helppoa. Onneksi ensi viikolla on taas uusi aika terapiaan!

Tunteet lukossa

Ystävän vinkkaamana kävin tekemässä tunnelukkotestin (löytyy osoitteesta tunnelukkosi.fi). Tulos ei sinänsä ollut yllättävä, tunnistin kyllä itseni eri tunnelukkojen kuvauksista ja monet näistä asioista olen jo tiedostanut itsessäni. Se mikä kuitenkin pääsi yllättämään ja todella hätkähdyttämään oli se seikka, että 18 tunnelukosta ainoastaan kolme oli sellaisia, joita minulla ei ole...

Vaikka periaatteessa olen sitä mieltä, että ihmisen on ihan itse otettava vastuu omasta elämästään ja hyvinvoinnistaan, tiedän omien kokemusten ja myös töissä näkemieni tapausten kautta varsin hyvin sen, että aina omat voimat ja kyvyt eivät vain riitä. Joskus tarvitsee toisten apua, eikä siinä ole mitään väärää tai hävettävää. Olen aina ollut sitä mieltä, että tarvittaessa avun pyytäminen osoittaa todellista rohkeutta ja vahvuutta ja nimenomaan sitä, että ottaa itse vastuun omasta voinnistaan. 

Itse olen aikanaan masennukseen sairastuttuani käynyt mielenterveyskeskuksessa ihan perinteisessä keskusteluterapiassa. Siitä oli silloin apua, mutta tällä hetkellä koen tarvitsevani ja haluavani jotakin muuta. En vain oikein tiedä, millaista apua kaipaan. Tiedän vain, että voin huonosti ja haluaisin ihmisenä kasvaa ja oppia tuntemaan itseni paremmin. Mieleeni muistui tuossa päivänä muutamana erään psykiatrin jo vuosia sitten minulle suosittelema Rosen-terapia, jota silloin muistan pitäneeni jokseenkin huuhaana. Nyt yritän avartaa mieleni ja elää ilman ennakkoluuloja ja niinpä varasin ajan Rosen-terapeutille! Miulla ei oikeastaan ole aavistustakaan, mitä vastaanotolla tapahtuu ja hyvä niin, ehkä sitten ei edes voi olla ennakkoluuloja. Aika on ensi viikolla, mielenkiinnolla (ja kyllä, myös jännityksellä...) odotan!

 

Tavarataivas... tai helvetti

Yksi asia, mitä olen nyt viimeisen viikon aikana miettinyt paljon, on se järkyttävä tavaranpaljous, mikä kodissani vallitsee. Ja olen päättänyt, että tästä lähtien haluan, että joka ikisellä tavaralla ja esineellä, mitä kodissani säilytän, on jokin tarkoitus tai suuri merkitys. Turhaa tavaraa en enää halua kaappeihini sulloa.

Kirjat ovat aina olleet miulle tärkeitä ja rakkaita ja niistä luopuminen on aina ollut vaikeaa. Kesän lopulla kun tein muuttoa sain laitettua pois ehkä yhden pienen pahvilaatikollisen kirjoja. Viikonloppuna, punaviiniglögimukillisen armollisella avustuksella, sain raakattua hyllystä ainakin saman verran kirjoja poistoon. Ja prosessi jatkuu. Muutama hyllymetri on vielä käymättä läpi...

Tai miksi tässä erittelisi kirjat, kyllä miulle ylipäätään tavarasta luopuminen on aina ollut vaikeaa. En oikein tiedä, miksi näin on. Monista tavaroista ajattelen, että ehkä joskus saatan sitä vielä tarvia. Mitä jos heitän sen pois ja tuleekin tilanne, että tarvitsisin sitä? Joudun ostamaan uuden, minkä lie, härvelin. Tai en voi muka tehdä jotain äärimmäisen tärkeää, kun minulta puuttuu se, mikä lie, hilavitkutin. 

Ihan hölmöä.

Tuskinpa miun maailma siihen kaatuu tai elämä päättyy, jos en omista jotain tiettyä tavaraa.

Onko kaikella tarkoitus?

Every person,

all the events of your life

are there because you have

drawn them there.



What you choose

to do with them is

up to you.

Tämä teksti Richard Bachin kirjasta Illusions - The Adventures of a Reluctant Messiah on aina ollut yksi miun lempiteksteistä. Olen aina ollut, ja halunnut olla, sitä mieltä, että kaikki asiat tapahtuvat jostain syystä. Ehkä sitä syytä ei heti ymmärrä, tai ehkä sitä ei koskaan ymmärrä, mutta uskon silti, että kaikella on jokin tarkoitus. Myös niillä elämän kaikkein raskaimmilla ja pahimilla asioilla.

Jätin tuossa aluksi kertomatta jotain tapaamisestani tämän "mielenkiintoisen ja inspiroivan ihmisen kanssa". En olisi ikinä uskonut, että heti ensitapaamisesta voi tulla tosi vahvasti tunne, että on kohdannut jonkinlaisen sielunkumppanin. Miulle ei ole ikinä ennen käynyt niin. Nyt kävi. Ensimmäiset pari päivää olin aivan hajalla, koska tunsin todella löytäneeni jotain sellaista, mitä elämästäni on jo kauan puuttunut ja tiesin kuitenkin, että tämä ihminen on pian lähdössä pois Suomesta ehkä lopullisesti. Tajusin, etten välttämättä näe häntä sen jälkeen enää ikinä. Tämä oli todella musertavaa tajuta, mutta sitten mieleeni tuli tuo yllä oleva Bachin teksti. 

Voin joko jäädä itkemään ja suremaan sitä, että tämä ihminen lähtee elämästäni todennäköisesti yhtä nopeasti kuin tulikin, tai sitten voin hänen inspiroimanaan tehdä omalle elämälleni jotain niin, että itselläni olisi parempi olla. Perusnegatiivisena ihmisenä toki ensimmäinen ajatukseni oli, että tämä ihminen tuli elämääni vain tuomaan surua. Ei ole kovin hyvä tunne tavata jonkinsortin sielunkumppani tuskaisen tietoisena heti alusta asti siitä, ettei hän voi olla elämässäni kovin kauaa. Vaan ehkäpä tapasinkin hänet siksi, että tajuaisin ja uskaltaisin alkaa muutaa itsessäni ja elämässäni asioita, joihin en ole tyytyväinen.

Täällä ollaan kuitenkin vain kerran. Ehkä omassa elämässään olisi ihan hyvä viihtyä.

Pieni suuri askel

Kerran, pari vuodessa miulle tulee aivan uskomattoman voimakas tarve päästä käymään jossakin ulkomailla. Omat pienet piirit ja tutut kuviot vain alkavat ahdistaa niin paljon, että on pakko päästä pois ja nähdä ja kokea jotakin uutta. Viime ulkomaanmatkastani alkaa olla jo aikaa ja tämä matkakuume onkin vaivannut miuta jo kauan. Kuitenkin menin tuossa loppukesästä tekemään sellaisen päätöksen, että ostin oman asunnon, joten kuvittelin, ettei miulla ole taloudellisesti mitään mahdollisuuksia lähteä mihinkään reissuun hyvin pitkään aikaan. Kaikki rahat ja kaikki säästöt menivät asuntoon ja nyt sitten maksellaan vastiketta ja velkaa. 

Kesällä mietin, että miulla on kaksi vaihtoehtoa. Joko ostan oman asunnon tai sitten muutan vuokralle johonkin halpaan läävään ja alan säästää rahaa niin, että voin aina silloin tällöin olla vaikka hetken pois töistä ja käydä jossakin reissussa. No, päädyin siis ostamaan oman asunnon. Tällä hetkellä en ole varma, oliko valinta väärä vai oikea, mutta ehkä aika sen näyttää.

Siskoni on jo jonkin aikaa kysellyt, lähtisinkö hänen huoltojoukoksi marras-joulukuun vaihteessa Firenzeen, missä hän aikoo juosta maratonin. Mieli on tehnyt hirveästi lähteä, mutten ole pystynyt pyytämään töistä vapaata, koska miulla on aikas hemmetinmoinen työmoraali ja ns. turhan takia en vaan pysty olemaan töistä pois. Ajattelin myös, että kaksi palkatonta vapaapäivää laihentaa palkkapussia muka niin paljon, ettei miulla yksinkertaisesti ole varaa olla pois töistä.

Juteltiin tämän äsken tapaamani ihmisen kanssa myös downshiftaamisesta, mistä innostuneena luin pari artikkeliakin aiheesta netistä. Mieleeni jäi pyörimään yhdestä artikkelista yksi lause:

Kumpi on tärkeämpää – pankkitilin saldo vai tyytyväisyys omaan elämään?

 Niinpä. Jätin palkattoman virkavapaan hakemuksen esimiehelle.

Ja lähden kuukauden päästä viikonlopuksi Firenzeen. (Ja joo, tiedän, ei viikonloppu Firenzessä ole sama kuin kaiken omaisuuden myyminen ja ennalta suunnittelemattomaan reissuun lähteminen, mutta miulle se on kuitenkin askel kohti tyytyväisempää itseäni ja parempaa mieltä.)

Mitä tänne pitää kirjoittaa?

Ensimmäinen blogikirjoitus. Vähän haparoiva olo. Mitä tähän nyt sitten pitäisi kirjoittaa?

Ehkä kerron ensimmäiseksi, miksi aloin kirjoittaa blogia ja miksi juuri nyt. Tapasin neljä päivää sitten aivan mielettömän mielenkiintoisen ja inspiroivan ihmisen. Ihmisen, joka toivottavasti muutti miun elämän suuntaa parempaan. Jos ei pysyvästi, niin ainakin hetkellisesti, ja sekin on parempi kuin jatkuva huono suunta.

Tämä ihminen on tekemässä elämällään jotain sellaista, mikä sai miut todella miettimään omaa elämääni ja rajusti. Hän on parhaillaan hankkiutumassa eroon maallisesta omaisuudestaan niin, että pääsee pian lähtemään pelkän rinkan kanssa. Ihan vaan lähtemään. Johonkin. Ilman mitään suunnitelmia, ilman tietoa minne on menossa tai miten pitkäksi aikaa, ilman tietoa palaako edes takaisin Suomeen enää koskaan. Niin sanotusti etsimään itseään ja paikkaansa maailmassa.

Näiden muutamien päivien aikana, mitä tapaamisestamme on kulunut, olen miettinyt omaa elämääni ja paikkaani maailmassa todella paljon. Ei miusta aikoihin ole tuntunut siltä, että olen tyytyväinen elämääni tai että elän niinkuin oikeasti haluan elää. En vaan ole kiinnittänyt näihin tuntemuksiin juurikaan huomiota. Nyt en enää kuitenkaan voi vain sivuuttaa sitä, miltä tuntuu. Mie haluan elää miun elämää, en vain olla siinä!