Lyhyesti sanottuna: en ole ikinä kokenut mitään sellaista, mitä Rosen-terapiassa koin. Yritin mennä hyvin avoimin mielin hoitoon, mutta koko ajan takaraivossa jyskytti ajatus siitä, ettei tällainen terapia voi toimia. Enkä tiedä, onko se sinänsä terapiamielessä toiminutkaan - vielä. Uskon, että pari hoitokertaa lisää saa todellakin jotain muutosta aikaan.
Hieman pidemmästi sanottuna, tällaista oli Rosen-terapia:
Hoidon aluksi terapeutti kyseli hieman nykyisestä
elämäntilanteestani ja siitä, miksi hakeuduin Rosen-terapiaan. Mietin hetken,
mitä vastaisin, mutta sitten sanat alkoivat vain tulla. Kerroin, kuinka en
pysty olemaan tyytyväinen elämääni, vaikka periaatteessa minulla onkin asiat
hyvin. Kerroin siitä kauhesta tunteesta, että elämä lipuu ohitse, enkä osaa
ottaa siitä kaikkea irti. Kerroin, että minusta tuntuu, että olen, mutten elä.
Huomasin itse kyyneleiden pyrkivän silmiini kun sanoin nämä asiat, mutta luulin
onnistuneeni nielemään ne. Myöhemmin huomasin tämän vääräksi luuloksi ja
tajusin, että tältä terapeutilta ja tältä hoitomuodolta en yksinkertaisesti
pysty salaamaan mitään enkä valehdella mistään. Hän kysyi myös, jännittikö
minua tulla terapiaan. Vastasin rehellisesti että ei, mutta pelkään sitä, ettei
hoito toimi minun kohdallani ja että kun käyn hoitopöydälle makaamaan, en
tunnekaan yhtään mitään. Terapeutti naurahti ja totesi ”luota minuun, niin ei
tule käymään - näen jo nyt, että olet todella tunteva ihminen”.
Lyhyen alkukeskustelun jälkeen riisuuduin alusvaatteisille
ja terapeutti halusi katsoa normaalin seisoma-asentoni. Ensimmäinen havainto,
minkä hän minusta teki, oli että seison polvet aivan lukossa. Seuraavaksi hän
pisti merkille kovassa jännityksessä olevat ja ylöspäin nostamani hartiat.
Kun kävin hoitopöydälle makaamaan, pääni oli aivan tyhjä. En
tiennyt mitä olisin ajatellut tai odottanut. Päätin vain olla ja antautua
hoidon vietäväksi, jos se nyt sitten mihinkään veisi.
Terapeutti alkoi painella kehoani eri puolilta ja eri
voimakkuuksilla. Hän neuvoi minua aluksi keskittymään vain kehooni, pelkkään
fysiikkaan. Kuuntelemaan kehoa, tunnustelemaan missä kohdin tuntui kipua tai
jotakin muita tuntemuksia. Keskitin ajatukseni aina siihen kohtaan, missä
tunsin terapeutin kosketuksen ja mielessäni ei ollut mitään muita ajatuksia
kuin aina se kohta kehosta, mihin hän kosketti. Mietin, että tätäkö tämä nyt
sitten on - mitä hyötyä tästä minulle on, että mietin että ai kun tuohon lavan
viereen sattuu. Pian kuitenkin huomasin, etten enää samalla tavalla tietoisesti
miettinyt kehoani ja kosketettavia kohtia vaan aloin enemmän vain tuntemaan
kosketuksen. Koko tietoisuuteni kehostani alkoi muuttua. Ensin aloin tuntea
itseni jotenkin todella pieneksi, aivan kuin terapeutin kädet olisivat yhdellä
kosketuksella pystyneet koskettamaan koko vartaloani. Tämän jälkeen aloin
kadottaa tietoisuuden kehoni rajoista, enkä enää tiennyt koskettaako terapeutti
selkääni keskeltä vai reunoilta, koska en yksinkertaisesti enää tiennyt, missä
kehoni ääret ovat. Samalla terapeutin ääni tuntui siirtyvän johonkin muualle -
tiesin sen kuuluvan aivan viereltäni, mutta en silti kuullut sitä sellaisena
kuin vierestä kuuluva ääni pitäisi kuulua.
Kauaa ei tarvinnut pelätä sitä, etten tuntisi mitään tai
ettei hoito minun kohdallani toimisi. En edes itse huomannut, miten
pinnallisesti, hiljaa ja pienesti hengitin, ennen kuin terapeutti mainitsi
asiasta. Hän totesi minun hengittävän niin huomaamattomasti, että voisin
melkein esittää kuollutta - ja lisäsi sitten, että koko kehoni hengitystä
myöten tukee sitä mitä itse sanoin aluksi, että tuntuu, etten elä. Yhtäkkiä
tajusin hengitykseni kiihtyvän ja täysin hallitsemattoman itkunpurskahduksen
pääsevän valloille. Itkin hetken, en pariakymmentä sekuntia kauempaa, minkä
jälkeen hengitykseni rauhoittui ja muutenkin olo rentoutui. Itkunsekaisen
naurun säestämänä ihmettelin ääneen, miten näin voi tapahtua. Terapeutti
vastasi yhtä ihmetellen, että ”Ai miten, ai että alat itkemään? Johan sinä
aloit tuossa tuolilla alkukeskustelun aikana itkemään”. Siinä vaiheessa
tajusin, että tässä terapiassa en voisi valehdella. Kehoni paljastaisi minut
kyllä.
Terapeutti jutteli niitä näitä, kyseli jotain elämästäni ja
tuntemuksistani ja yhden tietyn sanan kohdalla, minkä hän sanoi, aloin aivan
yllättäen itkeä. Sana oli sellainen, johon koin kiteytyvän aika paljon
elämästäni ja siitä, mikä on aina varjostanut elämääni. Seurasi uusi
hallitsematon itkukohtaus, minkä jälkeen hengitykseni syveni ja rauhoittui taas
entisestään. Aloin myös tuntea, että osa yläselkäni lihasjännityksistä helpotti
hieman.
Oli hetkiä, että meistä kumpikaan ei puhunut ja oli hetkiä,
että kävimme keskustelua. Välillä myös vain toinen puhui ja toinen pelkästään
kuunteli. Jotenkin päädyin kertomaan pimeän pelostani ja terapeutti alkoi
kysellä siitä enemmän. Itse en huomannut mitään, mitä kehossani tapahtui,
todennäköisesti siksi, että mieleni valtasi yhtäkkiä aikamoinen pakokauhu.
Terapeutti kuitenkin huomasi muutokset, ilmeisesti lihasjännityksissä sekä
hengityksessä, koska hän totesi ääneen ”mitä sinulle oikein on tapahtunut”.
Jälleen itkunpuusta, vaikkei päässäni liikkunut ainuttakaan ajatusta eli en
tiedä yhtään, mistä itku tuli. Pakokauhu tuli siitä, että pelästyin sitä, että
voisin oikeasti muistaa jotakin sellaista, mistä vielä olin täysin tietämätön.
Meinasin sanoa, että lopetetaan tähän, etten halua jatkaa, etten halua muistaa
sitä, mikä ehkä mieleen on tulossa. Tunne siitä, etten halua tietää, oli
todella vahva, samoin kuin tunne siitä, että jotakin muistettavaa on.
Ilmeisesti uteliaisuus kuitenkin voitti ja annoin terapeutin jatkaa, mutta olo
meni ohi eikä minkäänlaisia muistoja tai ajatuksia noussut mieleeni. Luulen,
etten ollut vielä valmis kohtaamaan näitä asioita ja siksi keho esti muistoja
nousemasta päähän. Jossakin lihasmuistissa asia kuitenkin on ja haluan sen
sieltä esiin kaivaa.
Tunnin hoidon jälkeen olo oli todella omituinen. Ensireaktio
terapeutin poistuttua huoneesta oli itkuun purskahtaminen, mutta itku oli
lähinnä helpottunutta ja vapautunutta. Olin onnellinen ja huojentunut, koska
pelkoni siitä, etten tuntisi hoidon aikana yhtään mitään, ei todellakaan ollut
toteutunut. Olin iloinen siitä, että meillä synkkasi terapeutin kanssa ja
pystyin jo heti ensimmäisellä käynnillä luottamaan häneen. Toisaalta olo oli
myös hieman surullinen siitä, että hoidon aikana tajusin, kuinka paljon pahaa
oloa sisääni on patoutunut. Surua voimakkaampaa oli kuitenkin toiveikkuus
siitä, että hoidon myötä oloni tulisi parantumaan. Olo oli myös hyvin
hämmentynyt. Hallitsemattomat itkunpuuskat olivat aluksi tuntuneet jotenkin
noloilta, enkä usko, että koko ensimmäisen hoitokerran aikana uskalsin kunnolla
antaa tunteille valtaa. Uskon ja toivon, että tullessamme tutummiksi terapeutin
kanssa kaikki tällaiset estot jäävät pois, jolloin hoidosta saa varmasti paljon
enemmän irti. Hämmentynyt myös siksi, että olin tuntenut sellaisia tunteita,
mitä en ikinä olisi uskonut hoidosta seuraavan.
Lähtiessäni ajamaan terapeutin luota kohti omaa kotia huomasin
hengittäväni eri tavalla kuin ennen. Hengitykseni oli rauhallisempaa ja
syvempää ja koko rintakehän päältä tuntui jonkinlainen paino olevan pois.
Samoin tuntui, että hartiani olivat vähän laskeutuneet enkä enää työntänyt
olkapäitä eteenpäin koko ajan. Seuraavana aamuna en ollut viime aikojen tapaan
ahdistunut heti herättyäni eikä töihin lähtökään tuntunut niin vaikealta, kuin
muutamina edellisinä päivinä. Seuraavan päivän aikana jäin välillä kiinni
itselleni siitä, että yritin taas työntää hartioita eteenpäin, mutta korjasin
aina tietoisesti asentoani ja huomasin taas hengityksenkin syvenevän asennon
muuttamisen myötä. Ylipäätään oloni oli paljon seesteisempi kuin pitkään
aikaan.
Päivien kuluessa huomasin, etten enää muistanut niin usein korjata hartioiden asentoa ja hengitystä ja aiemmat ahdistuksen tunteet alkoivat palata eikä ylösnouseminen viikon päästä terapiasta enää ollutkaan taas niin helppoa. Onneksi ensi viikolla on taas uusi aika terapiaan!