torstai 13. marraskuuta 2014

Rosen-terapian jälkimainingeissa

Siitä on nyt jo reilu viikko, kun kävin Rosen-terapiassa. Olen kai halunnut rauhassa sulatella asioita ja tunteita, mitä hoitokäynti herätti, enkä siksi ole aikaisemmin siitä kirjoittanut (paitsi ihan vain itselleni, omaan henkilökohtaiseen päiväkirjaani).

Lyhyesti sanottuna: en ole ikinä kokenut mitään sellaista, mitä Rosen-terapiassa koin. Yritin mennä hyvin avoimin mielin hoitoon, mutta koko ajan takaraivossa jyskytti ajatus siitä, ettei tällainen terapia voi toimia. Enkä tiedä, onko se sinänsä terapiamielessä toiminutkaan - vielä. Uskon, että pari hoitokertaa lisää saa todellakin jotain muutosta aikaan.

Hieman pidemmästi sanottuna, tällaista oli Rosen-terapia:


Hoidon aluksi terapeutti kyseli hieman nykyisestä elämäntilanteestani ja siitä, miksi hakeuduin Rosen-terapiaan. Mietin hetken, mitä vastaisin, mutta sitten sanat alkoivat vain tulla. Kerroin, kuinka en pysty olemaan tyytyväinen elämääni, vaikka periaatteessa minulla onkin asiat hyvin. Kerroin siitä kauhesta tunteesta, että elämä lipuu ohitse, enkä osaa ottaa siitä kaikkea irti. Kerroin, että minusta tuntuu, että olen, mutten elä. Huomasin itse kyyneleiden pyrkivän silmiini kun sanoin nämä asiat, mutta luulin onnistuneeni nielemään ne. Myöhemmin huomasin tämän vääräksi luuloksi ja tajusin, että tältä terapeutilta ja tältä hoitomuodolta en yksinkertaisesti pysty salaamaan mitään enkä valehdella mistään. Hän kysyi myös, jännittikö minua tulla terapiaan. Vastasin rehellisesti että ei, mutta pelkään sitä, ettei hoito toimi minun kohdallani ja että kun käyn hoitopöydälle makaamaan, en tunnekaan yhtään mitään. Terapeutti naurahti ja totesi ”luota minuun, niin ei tule käymään - näen jo nyt, että olet todella tunteva ihminen”.

Lyhyen alkukeskustelun jälkeen riisuuduin alusvaatteisille ja terapeutti halusi katsoa normaalin seisoma-asentoni. Ensimmäinen havainto, minkä hän minusta teki, oli että seison polvet aivan lukossa. Seuraavaksi hän pisti merkille kovassa jännityksessä olevat ja ylöspäin nostamani hartiat.

Kun kävin hoitopöydälle makaamaan, pääni oli aivan tyhjä. En tiennyt mitä olisin ajatellut tai odottanut. Päätin vain olla ja antautua hoidon vietäväksi, jos se nyt sitten mihinkään veisi.

Terapeutti alkoi painella kehoani eri puolilta ja eri voimakkuuksilla. Hän neuvoi minua aluksi keskittymään vain kehooni, pelkkään fysiikkaan. Kuuntelemaan kehoa, tunnustelemaan missä kohdin tuntui kipua tai jotakin muita tuntemuksia. Keskitin ajatukseni aina siihen kohtaan, missä tunsin terapeutin kosketuksen ja mielessäni ei ollut mitään muita ajatuksia kuin aina se kohta kehosta, mihin hän kosketti. Mietin, että tätäkö tämä nyt sitten on - mitä hyötyä tästä minulle on, että mietin että ai kun tuohon lavan viereen sattuu. Pian kuitenkin huomasin, etten enää samalla tavalla tietoisesti miettinyt kehoani ja kosketettavia kohtia vaan aloin enemmän vain tuntemaan kosketuksen. Koko tietoisuuteni kehostani alkoi muuttua. Ensin aloin tuntea itseni jotenkin todella pieneksi, aivan kuin terapeutin kädet olisivat yhdellä kosketuksella pystyneet koskettamaan koko vartaloani. Tämän jälkeen aloin kadottaa tietoisuuden kehoni rajoista, enkä enää tiennyt koskettaako terapeutti selkääni keskeltä vai reunoilta, koska en yksinkertaisesti enää tiennyt, missä kehoni ääret ovat. Samalla terapeutin ääni tuntui siirtyvän johonkin muualle - tiesin sen kuuluvan aivan viereltäni, mutta en silti kuullut sitä sellaisena kuin vierestä kuuluva ääni pitäisi kuulua.

Kauaa ei tarvinnut pelätä sitä, etten tuntisi mitään tai ettei hoito minun kohdallani toimisi. En edes itse huomannut, miten pinnallisesti, hiljaa ja pienesti hengitin, ennen kuin terapeutti mainitsi asiasta. Hän totesi minun hengittävän niin huomaamattomasti, että voisin melkein esittää kuollutta - ja lisäsi sitten, että koko kehoni hengitystä myöten tukee sitä mitä itse sanoin aluksi, että tuntuu, etten elä. Yhtäkkiä tajusin hengitykseni kiihtyvän ja täysin hallitsemattoman itkunpurskahduksen pääsevän valloille. Itkin hetken, en pariakymmentä sekuntia kauempaa, minkä jälkeen hengitykseni rauhoittui ja muutenkin olo rentoutui. Itkunsekaisen naurun säestämänä ihmettelin ääneen, miten näin voi tapahtua. Terapeutti vastasi yhtä ihmetellen, että ”Ai miten, ai että alat itkemään? Johan sinä aloit tuossa tuolilla alkukeskustelun aikana itkemään”. Siinä vaiheessa tajusin, että tässä terapiassa en voisi valehdella. Kehoni paljastaisi minut kyllä.

Terapeutti jutteli niitä näitä, kyseli jotain elämästäni ja tuntemuksistani ja yhden tietyn sanan kohdalla, minkä hän sanoi, aloin aivan yllättäen itkeä. Sana oli sellainen, johon koin kiteytyvän aika paljon elämästäni ja siitä, mikä on aina varjostanut elämääni. Seurasi uusi hallitsematon itkukohtaus, minkä jälkeen hengitykseni syveni ja rauhoittui taas entisestään. Aloin myös tuntea, että osa yläselkäni lihasjännityksistä helpotti hieman.

Oli hetkiä, että meistä kumpikaan ei puhunut ja oli hetkiä, että kävimme keskustelua. Välillä myös vain toinen puhui ja toinen pelkästään kuunteli. Jotenkin päädyin kertomaan pimeän pelostani ja terapeutti alkoi kysellä siitä enemmän. Itse en huomannut mitään, mitä kehossani tapahtui, todennäköisesti siksi, että mieleni valtasi yhtäkkiä aikamoinen pakokauhu. Terapeutti kuitenkin huomasi muutokset, ilmeisesti lihasjännityksissä sekä hengityksessä, koska hän totesi ääneen ”mitä sinulle oikein on tapahtunut”. Jälleen itkunpuusta, vaikkei päässäni liikkunut ainuttakaan ajatusta eli en tiedä yhtään, mistä itku tuli. Pakokauhu tuli siitä, että pelästyin sitä, että voisin oikeasti muistaa jotakin sellaista, mistä vielä olin täysin tietämätön. Meinasin sanoa, että lopetetaan tähän, etten halua jatkaa, etten halua muistaa sitä, mikä ehkä mieleen on tulossa. Tunne siitä, etten halua tietää, oli todella vahva, samoin kuin tunne siitä, että jotakin muistettavaa on. Ilmeisesti uteliaisuus kuitenkin voitti ja annoin terapeutin jatkaa, mutta olo meni ohi eikä minkäänlaisia muistoja tai ajatuksia noussut mieleeni. Luulen, etten ollut vielä valmis kohtaamaan näitä asioita ja siksi keho esti muistoja nousemasta päähän. Jossakin lihasmuistissa asia kuitenkin on ja haluan sen sieltä esiin kaivaa.

Tunnin hoidon jälkeen olo oli todella omituinen. Ensireaktio terapeutin poistuttua huoneesta oli itkuun purskahtaminen, mutta itku oli lähinnä helpottunutta ja vapautunutta. Olin onnellinen ja huojentunut, koska pelkoni siitä, etten tuntisi hoidon aikana yhtään mitään, ei todellakaan ollut toteutunut. Olin iloinen siitä, että meillä synkkasi terapeutin kanssa ja pystyin jo heti ensimmäisellä käynnillä luottamaan häneen. Toisaalta olo oli myös hieman surullinen siitä, että hoidon aikana tajusin, kuinka paljon pahaa oloa sisääni on patoutunut. Surua voimakkaampaa oli kuitenkin toiveikkuus siitä, että hoidon myötä oloni tulisi parantumaan. Olo oli myös hyvin hämmentynyt. Hallitsemattomat itkunpuuskat olivat aluksi tuntuneet jotenkin noloilta, enkä usko, että koko ensimmäisen hoitokerran aikana uskalsin kunnolla antaa tunteille valtaa. Uskon ja toivon, että tullessamme tutummiksi terapeutin kanssa kaikki tällaiset estot jäävät pois, jolloin hoidosta saa varmasti paljon enemmän irti. Hämmentynyt myös siksi, että olin tuntenut sellaisia tunteita, mitä en ikinä olisi uskonut hoidosta seuraavan.

Lähtiessäni ajamaan terapeutin luota kohti omaa kotia huomasin hengittäväni eri tavalla kuin ennen. Hengitykseni oli rauhallisempaa ja syvempää ja koko rintakehän päältä tuntui jonkinlainen paino olevan pois. Samoin tuntui, että hartiani olivat vähän laskeutuneet enkä enää työntänyt olkapäitä eteenpäin koko ajan. Seuraavana aamuna en ollut viime aikojen tapaan ahdistunut heti herättyäni eikä töihin lähtökään tuntunut niin vaikealta, kuin muutamina edellisinä päivinä. Seuraavan päivän aikana jäin välillä kiinni itselleni siitä, että yritin taas työntää hartioita eteenpäin, mutta korjasin aina tietoisesti asentoani ja huomasin taas hengityksenkin syvenevän asennon muuttamisen myötä. Ylipäätään oloni oli paljon seesteisempi kuin pitkään aikaan.

Päivien kuluessa huomasin, etten enää muistanut niin usein korjata hartioiden asentoa ja hengitystä ja aiemmat ahdistuksen tunteet alkoivat palata eikä ylösnouseminen viikon päästä terapiasta enää ollutkaan taas niin helppoa. Onneksi ensi viikolla on taas uusi aika terapiaan!